Skidikantin syntyminen ja kehitys

Yli 20 vuotta koulutusta

Lapset ovat meidät “kaivosmiehen kanarialintujamme”. Viidentoista vuoden aikana lasten tilanne on muuttunut. Nyt joutuu usein ennaltaehkäisyn sijasta antamaan hätäapua.

Skidikantti ammattikoulutuksia olen käynyt vetämässä Tampereella, Turussa, Lahdessa, Kotkassa, Haminassa, Pomarkussa, Luvialla, Porissa, Raumalla, Kuopiossa, Imatralla, Oulussa, Rovaniemellä, Kemissä, Torniossa, Lepäävirralla, Kiteellä, Utsjoella, Varkaudessa, Imatralla, Porvoossa, Lohjalla, Mikkelissä, Savonlinnassa, Jyväskylässä, Kokkolassa, Lieksassa, Kuusankoskella, Kouvolassa jne. useassa paikassa lukuisia kertoja.

Vuosien matkustaminen ja kouluttaminen on tuonut ohjelman niin ammattilaisten, vanhempien kuin nuorten ja lasten ulottuville.

 

Poimintoja Skidikantin taipaleelta

1986

Lontoon matkallani löysin amerikkalaiset kirjat Protect Your Child From Sexual Abuse kirj. Janie Hart-Rossi sekä It’s O.K. To Say No kirj. Robin Lenett ja Bon Crane. Samalla matkalla tutustuin Log Cabin-leikkikenttään, Bobath Centeriin ja erityiskouluihin. Ajatus lapsen tukemisesta voimaan hoivaamisen sijasta syntyi ensimmäisen kerran.

1987

Osallistuimme tyttäreni kanssa Sunniva Draken Naisten itsepuolustuskurssille, jossa kerroin näistä kirjoista Sunnivalle. Hän oli myös lukenut ne ja kiinnostui heti ideasta kehittää kurssia lapsille. Ryhdyimme keräämään aineistoa kursseja varten.

1988

Suunnittelusta siirryimme harjoitteluun, roolien jakamiseen ja omien aineistojemme muokkaukseen. Aloitimme pitämällä kursseja tutuille lapsille ja aikuisille. Varmuuden kasvaessa kursseja ryhdyttiin pitämään ulkopuolisille ja niistä alettiin ottaa pieni maksu.

1989

Perspektiivini laajentamiseksi aloitin Teoreettisen filosofian opiskelut Helsingin yliopistossa. Ajattelu ja käsitteet selkenivät ja se näkyi kurssiaineistossa. Sivuaineeksi valitsin naistutkimuksen, joka antoi uutta näkökulmaa ongelmiin, joiden kanssa kamppailin kenttätyössäni. Naisen roolin pohdinta sopi suurelta osin suoraan lapsen roolin hahmottamiseen ja sitä kautta myös valkeni monien lasten ongelmien rakenteellinen syy..

1990

Ensimmäinen juttu “Itsepuolustuskurssilla lapset oppivat puolustautumaan lähenteleviä aikuisia vastaan” ilmestyi Helsingin Sanomissa. Skidikantin julkinen taival alkoi. Tieto levisi nopeassa tahdissa sekä vanhemmille, medialle että ammattilaisille ja kurssien kysyntä kasvoi. Kysyntä ja kiinnostus myös ammattilaisten koulutuksiin heräsi.

1991

Kotkassa käynnistynyt Nalle-projekti kiinnitti Skidikantin osakseen useiksi vuosiksi. Kunnianhimoisena tavoitteena oli tarjota koulutusta kaikille lasten- ja nuorten kanssa työskenteleville ammattilaisille, vanhemmille ja lapsille. Ohjelma jäi elämään alueelle Lasten Turvakasvatus nimisenä.

Tasa-arvoasiain neuvottelukunta myönsi apurahan Skidikantti-ohjelmalle. Sen avulla aloitin ammatillisen jatkokoulutuksen Lontoossa.

Sunniva Drake jättäytyi pois kurssitoiminnasta voidakseen keskittyä vaativaan työhönsä Espoon kirjaston apulaisjohtajana sekä omiin Naisten itsepuolustus kursseihinsa.

Opintomatkalla solmin ensimmäisiä tärkeitä siteitä mm. Tavistockin Klinikkaan, tutustuin Boathouse projektiin, Pakehamin integraatio kouluun, otin osaa Positive Act-seminaariin, joka käsitteli aids’in valistustapoja sekä tapasin suuren joukon erilaisia asiantuntijoita naistutkimuksen ja lasten hoitopuolen alueelta mm. tutkija Janet Hollandin, psykiatri Arnon Bentovimin (jonka yksi suuri anti oli ohjata minut ylilääkäri Merja-Maaria Turusen puheille Suomessa) ja psykiatri Judith Trowellin, josta tulikin minulle arvokas tuki ja tutor vuosien varrella.

1992

Eskilstunassa käynnistyi psykologi Ritva Reedin johdolla Puff-projekti, johon Skidikantti liitettiin viideksi vuodeksi. Menetin sydämeni sekä Eskilstunalle että ulkosuomalaisille, jotka siellä työskentelevät.

Tässä vaiheessa oli selvää, että kurssieni kasvava kysyntä ja tarve kehittää niiden sisältöä jatkuvasti kentän tarpeita vastaavaksi esti opintojeni loppuunviemisen. Istuin kuitenkin joka vuosi sitkeästi eri luennoilla. Koulutukseni ja valmiuksieni tieteellinen syventäminen osoittautui vuosien varrella hyödylliseksi ja ylipiston tarjoama opetus ehtymättömäksi aarreaitaksi. Valmistumiseni siirsin suosiolla eläkeiän tavoitteeksi.

1992

Sammon Turvallisuuspalkinnon kunniamaininta Skidikantin kehittämisestä ja opettamisesta.

1993

Lastensuojelun Keskusliitto hyväksyi kirjasuunnitelman. Etukäteispalkkion turvin lähdin opiskelemaan syksyksi Lontooseen Tavistockin Klinikalle.

Child Protection kurssin oheen psykiatri Judith Trowell järjesti minulle tiukan ohjelman, joka käsitti erilaisia lastenpsykiatrisia ryhmiä, aikuisten ryhmiä , nuorten hyäksikäyttäjien projektin ja psykiatri Arnon Bentovimin työskentelyn seuraamista hyväksikäytettyjen lasten ryhmässä sekä arviointihaastatteluja pedofiilien ja heidän perheidensä kanssa. Lisäksi ohjelmaan kuului lukemattomia vierailuja eri projekteissa ja esim. psykiatri Valerie Sinasonin työskentelyyn tutustumista, joka kohdistuu kehitysvammaisiin sekä rituaalisesti hyväksikäytettyihin lapsiin. Yksi tärkeä aihe oli, mitä “pahan kosketus” tekee ammattilaiselle.

Keskeisin oivallus, joka tuli Suur-Lontoon alueen työskentelystä oli se, että voimavarojen ollessa vähäisiä ja ongelmien suuria, eri projekteissa keskityttiin keinoihin ”pakata selviytymisreppu mukaan”, kun mahdollisuutta pitkiin hoitoihin ei ollut. Eri projektien luomat työtavat toimivat usein mallina, kun kehitin “Skidikantti-metodia”.

Elämän raadollisimmassakin puolessa alkoi näkyä tiettyjä rakenteita, jotka mahdollistivat työskentelyn vaikeiden asioiden parissa ilman loppuunpalamista.

1994

Lastensuojelun Keskusliitto julkaisi kirjani: Skidikantti – lapsen tie objektista subjektiksi

Ylilääkäri Merja-Maaria Turunen kutsui minut Stakesin prostituutio asiantuntijatyöryhmään, joka jätti raporttinsa “Kun kaikki on kaupan…”

1996

Prostituution alueen monisäikeisyys ja muuttuvuus, riippuen siitä, miten tai kenen perspektiivistä sitä katsotaan, sai monia ajatuksia liikkeelle. Kentälle vietynä työryhmässä saatu tieto ja oivallukset vaikuttivat tapaan auttaa nuoria hahmottamaan sukupuoliasioita, prostituutiota, pornoa jne. Sisäreviirin suojaamisen vaikeutta tutkittiin harjoituksin, keskusteluin ja strategiasuunnitelmin.

Lastenryhmät toimivat. Lapsia riitti omille kursseilleni, joita pidin ensin Ruskeasuolla yhteistiloissa fysioterapeutti, jooganopettaja ja kulttuuriantropologi Malla Rautaparran kanssa.Sain arvokasta opastusta lapsen kehollisuudesta ja Mallan hallitsemista metodeista yhteistyömme aikana. (kts. www.Manipura.fi )

Siirsin kurssitoimintani Munkkivuoreen ja päädyin v. 2002 Munkkivuoren Nuorisotalolle, jossa ryhmät edelleen toimivat.

1995

Sunniva Drake ja minä saimme Suomalais-ruotsal. kulttuuriapurahan osallistuaksemme Tukholmassa Kung Fu’ta vammaisille kurssille, jonka Pandora järjesti. Kiinostuin uudelleen vammaisuuden politiikasta, kun voimasuhteet menivät kurssilla nurin. Halusin myös kokeilla kontaktilajia, jossa lyödään ja potkitaan vastustajaa. Judo, jota aikanaan harrastin on tähän verrattuna todella “pehmeä tie”..

1996

WAIMH Tampereella. Pidin siellä aiheestani work-shopin. Varhaisen vuorovaikutuksen ja puuttumisen tärkeys nousivat keskipisteeseen. Kollega Yhdysvalloista kertoi aloittaneensa työskentelyn nuorten kanssa, sitten siirtyneensä koululaisten pariin päästäkseen vaikuttamaan asioihin tarpeeksi aikaisin, sitten alle kouluikäisten ja nyt työskentelevänsä odottavien pariskuntien sekä pikkuvauvojen vanhempien kanssa. Vinkkejä vanhemmuuteen sai alkunsa.

1997

Menin Teatterikorkeakoulun Draamapedagogiigan kurssille 1997-1998. Hain lisää työvälineitä omaan koulutukseeni. Halusin myös kokea aikuisryhmän ja sen dynamiikan osallistujan näkökulmasta. Kiinnostukseni ryhmädynamiikkaa kohtaan kasvoi entisestään.

1998

Lasten oikeudet ovat ihmisoikeuksia. Seminaari eduskunnassa. Suuri idolini lastentautiopin professori Niilo Hallman oli paikalla ja huomautti, että Skidikanttia pitäisi olla tarjolla jokaiselle lapselle. Olin ylpeä.

Secrets and Lies seminaari

1999

Valtakunnallinen tyttöseminaari

Setlementtinuorten liitto ry

2000

SOS-lapsikylät pyysivät minut yhteisleirille Lappiin kahdeksi päiväksi kouluttamaan. Työtä tehdään lapsikylissä perheenomaisesti, lapsia ja nuoria kunnioitetaan ja homma pyörii. Myöhemmin sain tilaisuuden vierailla muutamassa lapsikylässä ja minut kutsuttiin uudelleen leirille kouluttamaan. Arvostukseni heidän työtään kohtaan vain nousi.

Helsingin kaupunki järjesti ylilääkäri Merja-Maaria Turusen vetämänä koulutuksen terveydenalan työntekijöille ja minä koulutin osion Vuorovaikutustaidot ja Aggression kohtaaminen, joka sisälsi sekä harjoituspäivän että luentoja. Terveydenhuollon ammattilaiset lääkäreistä vastaanottovirkalijoihin ovat usein todella ahtaalla aggressiivisia tilanteita kohdatessaan.

Koulutus oli hienosti järjestetty ja palautteet hyviä. Sain useita yhteydenottoja ympäri Suomea, paikoista, jonne tarvittaisiin vastaavaa koulutusta. Ne tyssäsivät järjestäin rahoituksiin. Leimaa antava köyhyys yhteiskunnan arkitasolla alkoi näkyä joka paikassa. Suoritustason työtekijöiltä vaaditaan aina enemmän ja heille annetaan eväitä vähemmän.